Huh, olo on jo paaaljon parempi, tänään olinkin jo ihan normisti töissä. Oon niin helpottunu ettei tullu mitään pahempaa, vaikka olihan se mononukleoosi toki aika tehokas dieetti, ois karissu nää Irlannin kilot nopeesti(vitsivitsi äiti, älä huolestu siellä...):D Mutta kipeenä ollessa kyllä tuli ikävä omaa sänkyä ja omia lempparilakanoita. Ja ihan vaan omaa kotia, jossa ois voinu lojua sohvalla kattellen Housee ja sairastellen. Nooh, oon pari päivää vaan nukkunu täällä, joten tietenkään enää ei väsytä. Paras aika blogin kirjottamiselle siis!
Tänään on itseasiassa tasan kuukausi siihen, että lennän takasin Suomeen! Tuntuu ihan hirveen lyhyeltä ajalta, vähän liiankin lyhyeltä. Myös ajatus siitä, että sitten oon ollu täällä jo puolet mun koko ajasta tuntuu hirvittävältä. Justhan mä tänne vasta tulin! Jos aika menee keväälläkin näin nopeesti (ja sehän tunnetusti menee keväällä vielä nopeemmin kun syksyllä), mä oon kohta taas pysyvästi Suomessa! Ja se ajatus ei kyllä yhtään ilahduta mua.
Ensinnäkin mun tulevaisuudensuunnitelmat on loppujen lopuks vielä vähän epäselvät. Jooo, haluisin yliopistoon lukeen psykaa. Mutta toisaalta haluisin vaan matkustaa lisää. Ja siis no onhan juu mahdollisuuksia lähtee vaihtoon sitten yliopistossa, mutta en oikeen tiä oisko se mun juttu. Jotenkin tällä hetkellä opiskelu ei oo ykkössijalla mun elämässä. Tottakai se on tärkeetä ja tottakai aion vielä opiskella, mutta mihin tässä nyt on hoppu? Jotenkin musta tuntuu, että jos en nyt nää maailmaa ja toteuta mun unelmia ja ota riskejä, niin en tee sitä koskaan. Mua pelottaa, että jumiudun ikuisiks ajoiks Suomeen, ja sitten vanhana murehdin "oisinpa sillon nuorena seikkaillut".
Ehkä mä kokoajan tiesin, että Irlantiin lähtö ei oo tarpeeks mulle. Jotenkin täällä olo on kuitenkin tuntunu liian turvalliselta. En nyt meinaa, että haluisin kokoajan olla peloissani ja ihan ilman mitään apua, mutta jotenkin oon ehkä kuitenkin liian itsenäinen tähän koko au pair-systeemiin. Ois niin paljon helpompaa, jos kukaan ei ois huolehtimassa mun menemisistä. Seuraavan kerran kun muutan ulkomaille, haluun muuttaa yksin. Tai jonkun rennon kämppiksen kaa. En haluu enää vanhempia huolehtiin musta.
Vaikka siis ei täällä nää mun hostit tunnu oikeestaan vanhemmilta. Jotenkin musta tuntuu, että kun ne huolehtii musta niin ne oikeestaan huolehtii vaan omista lapsistaan ja menoistaan. Ja siis no tottakai se menee niin. Mutta esim. nyt kun oon kipeenä ollu niin musta on tuntunu, että kun ne kysyy mikä mun olo on, ne haluu tietää sen jotta ne voi suunnitella omat aikataulunsa mun sairauden mukasesti. Niitä ei siis oikeestaan ehkä kiinnosta niinkään, että onko mulla kurja olo vaan kuinkahan kauan menee, että voin taas olla töissä.
Huaaah, pitää varmaan ruveta aina kirjottaan blogia ennen kun meen nukkuun, suomeks kirjottaminen on nimittäin väsyttävää! Facebookissa on helppoo selittää ihan mitä sattuu, ei tarvii pohdiskella mitään ihmeen pilkkusääntöjä. Ja ei ketään varmaan täälläkään haittaa mun kielioppisekoilut, mutta yritän pitää ne minimissä... Ja se on ihan äärimmäisen raskasta:D Miten kukaan voi ikinä oppia suomee, jos ei puhu sitä äidinkielenään? Respect.
P.S. nää täysin aiheesta poikkeevat matelijakuvat on jo semivanhoja, oltiin Oisinin kaverin synttäreillä semmotteessa Reptile Zoossa, oli siistiä! NÄIN KROKOTIILIN WOOU 8)
Jotenkin asiaa ei yhtään auta mun St. Patrick's Dayta varten ostamat jutut. "Everybody is Irish on St. Patrick's Day"jotenkin saa mut nyt vaan surulliseks. Koska mulla on sellanen olo, että ihan oikeesti oon saanu kauheesti irkkuvaikutteita täällä ollessani, ja nään jo itteni osana tätä kulttuuria. Mutta tasan kuuden viikon päästä mä jo lähen pois. Jotenkin tuntuu että mulla jää täällä nyt asiat vielä kesken. Ei tää au pair-homma ehkä oo ihan mun juttu, mutta Irlanti kyllä on. Joten enköhän mä tänne vielä palaa. Pakko.
